Hyvät ystävät ja toverit, sekä kaikki vappua juhlivat,
Tänään kokoonnumme työväen juhlan äärelle, ja on tärkeää myös muistaa millaisen historian saattamana me ollaan tässä tänään. Vappu ei ole vain kevään ja työn juhla. Se on myös kamppailun, solidaarisuuden ja toivon päivä. Muistakaamme niitä, jotka kulkivat ennen meitä, jotka uskoivat oikeudenmukaisempaan maailmaan ja olivat valmiita antamaan kaikkensa sen saavuttamiseksi, sekä maksamaan siitä korkeimman hinnan.
Kun ajattelemme Suomen sisällissotaa, emme saa nähdä sitä vain historian lukuna tai etäisenä tapahtumana. Se oli tragedia, jota yhdenkään ihmisen ei olisi kuulunut kokea. Se oli muistutus siitä, mitä tapahtuu, kun yhteiskunta revitään kahtia, kun eriarvoisuus kasvaa ja kun ihmiset menettävät edellytyksensä elämään, paikkansa yhteiskunnassa, sekä toivon paremmasta huomisesta. Me kumarramme tänään niiden muistolle, jotka kaatuivat ja me luvataan, että meidän sukupolvi tekee kaikkensa sen eteen, että historia ei toista itseään.
Mutta toverit, historia ei ole vain menneisyyttä. Se elää meissä, siinä maailmassa, jota me nyt rakennamme.
Ja juuri nyt, meidän täytyy katsoa rehellisesti ympärillemme. Me eletään ajassa, jossa hyvinvointivaltiota puretaan pala palalta. Palveluita leikataan, koulutuksesta säästetään, terveydenhuoltoa heikennetään. Samalla meille uskotellaan, että tämä on väistämätöntä. Että vaihtoehtoja ei ole.
Mutta me tiedetään paremmin.
Me nähdään nuorten silmin, mitä tämä tarkoittaa. Nuoret ei katso tätä kehitystä numeroina budjettitaulukoissa. Tämä ei ole meille talouspoliittista hienosäätöä kabineteissa, jota on helppoa katsella paperilla, ymmärtämättä mitä säästötoimet käytännössä tarkoittavat ihmisten arjessa.
Meille tämä on tulevaisuuden kadottamista ja me tunnemme sen. Työpaikkoja ei ole, asumiskustannukset ovat kestämättömän korkeat, tukipalveluja pistetään paloiksi.
Me kuullaan päivittäin vanhentuneita vinkkivitosia 50-luvulta saakka miten me voitaisiin harkita suoraan työpaikalle menemistä rekrytoitavaksi tai vaikka metsään muuttamista, jotta rahaa jäisi ruokaankin.
Mutta kuinka kauas ja kuinka kauan meidän pitäisi paeta yhteiskunnallisia ongelmia, kunnes ne jälleen saavuttaa meidät? Mikä antaa meidän olettaa, että meidän ei pitäisi varautua karsimaan meidän kuluja joka vuosi enemmän?
Miten me voidaan rakentaa elämää itsellemme, jos sen perustaa murennetaan? Yhä useampi nuori kysyy: onko tässä yhteiskunnassa paikkaa mulle? Onko tulevaisuus jotain, jota voi rakentaa itselleen vai jotain, josta pitää oppia selviytymään päivä kerrallaan?
Me nuoret huomataan, että talous on asetettu poliittisesti ihmisten elämän edelle ja me kapinoimme tätä vastaan.
Toverit, tämä ei ole vain poliittinen kysymys. Tämä on eksistentiaalinen kysymys. Tämä on kysymys siitä, millaisessa yhteiskunnassa me halutaan elää.
Halutaanko me yhteiskuntaa, jossa harvat rikastuu ja loput sinnittelee? Vai yhteiskunnan, jossa jokaisella on oikeus turvallisuuteen, koulutukseen, terveyteen ja ihmisarvoiseen elämään?
Vasemmistolaiset kansanliikkeet antaa vastauksen tähän kysymykseen. Se on ajatus siitä, että ihmisarvo ei ole kauppatavaraa. Että yhteiskunta on vahva vain silloin, kun meistä jokainen voi hyvin. Ja siksi meidän tehtävänä ei ole vain vastustaa leikkauksia. Meidän tehtävä on tarjota suuntaa, visiota, tulevaisuutta, johon ihmiset voi uskoa.
Kuvitelkaa Suomi, jossa voidaan luottaa siihen, että koulutus kantaa. Että työstä saa jatkossakin elannon. Että elämä ei ole jatkuvaa epävarmuutta, vaan mahdollisuuksien polku. Kuvitelkaa Suomi, jossa ikääntymistä ei tarvitse pelätä. Että apua löytyy silloin kun omat resurssit ei enää riitä. Että kenenkään ei tarvitse jäädä yksin. Ja kuvitelkaa Suomi, joka näkee sen jokaisen asukkaan arvokkaana, korvaamattomana ihmisenä.
Se ei ole utopiaa. Tässä on kyse poliittisista valinnoista.
Ja juuri siksi vaalit merkitsevät. Ne eivät ole vain kilpailu puolueiden välillä, vaan myös suunnan valinta. Jatketaanko eriarvoisuuden tiellä, vai rakennetaanko uudelleen yhteiskuntaa, joka pitää huolta meistä kaikista?
Toverit,
Me ei voida luvata, että muutos on helppoa. Mutta me voidaan luvata, että se on mahdollista ja että me tehdään parhaamme sen eteen. Historia opettaa meille, että mikään edistys ei ole tullut ilman kamppailua. Työoikeudet, koulutus, sosiaaliturva. Ne eivät syntyneet itsestään. Ne saavutettiin, koska ihmiset uskoivat parempaan, vaativat parempaa, ja tarttuivat toimeen sen puolesta.
Nyt, on meidän vuoro.
Lopuksi haluan sanoa tämän:
Toivo ei ole jotain, mitä odotetaan. Se on jotain, mitä rakennetaan yhdessä. Ja kun me seisotaan täällä tänään, yhdessä, solidaarisina, me ei olla heikkoja. Me ollaan voima, joka voi muuttaa tämän maan suunnan, jos me niin tahdotaan, jos me uskalletaan toimia. Tulevissa vaaleissa me ei taistella vain paikoista eduskunnassa. Me taistellaan siitä, millainen Suomi on huomenna. Seuraavissa vaaleissa meille luvataan vaalivoittoa, mutta toivon ettei kukaan meistä lähde hosumaan. Nyt on edessä vahva vuosi kampanjointia.
Tehdään meidän vaalivoitosta totta.
Hyvää vappua, toverit.